Täällä pitkästä aikaa...

Oli aivan mielettömän suuri kynnys taas lähteä kirjoittelemaan omia juttuja, kun viimeisestä merkinnästä on ikuisuus. Blogistania ei ole kuitenkaan ollut ihan unohduksissa, vaikka ei ole viime aikoina tehnyt mieli lukea eikä kirjoitella mitään. On siis suvanto vaihe!

Blogin 1-v. synttärit kuten meidän pikku kiipeilijä riiviönkin syndet tulivat ja menivät :) Blogin synttäreitä en ees muistanut, paitsi nyt, mutta Leoa juhlittiin ihan kaksin juhlin. Ensin keskiviikkona oli lähiympäristön ystäviä ja sitten lauantaina oli isovanhemmat, tätskyt ja kummit. Ihania lahjoja Leo sai, joista tän hetken suosikki on puinen punainen auto ja Brion vedettävä juna. Kummeilta Leo sai uuden (ja ainoan) lelu laatikon, johon oli kirjoitettu Leon nimi ja oli kauniin keltainen. Laatikko tosin on enemmän tällä hetkellä kivana kömpimispaikkana lelulaatikkona olemisen sijaan ;)

imageviewer.aspx?id=48&formatName=CMSlar

Leo ei osaa vielä kävellä, mutta mennään ja vauhdilla kontaten ja pikkukarhukävelyllä! Kävelyyn ei ole Leolla minkään näköistä mielenkiintoa. Tällä hetkellä nimittäin kaikki tarmo laitetaan syömään opetteluun sekä KIIPEÄMISEEN! ÄÄK! Se poika on joka paikassa nostamassa polvea ja ponkaamassa ylös. Ja jos ei itse just nyt heti pääse alkaa suunnaton kitonä ja ähkintä, että "TAHTOOO!".

Mitäs mulle... Ystävien tyttönen tuli perjantaina ekaa kertaa hoitoon ja on nyt ainakin ens kevääseen asti toistaiseksi hoidossa päivittäin aamusta iltapäivään. Nyt siis opetellaan elämään kahden lapsen kanssa. Siinä mielessä tää on ainakin alkuun hieman rankaa, kunnes saa molemmat totutettuun järkevään nukkumisrytmiin ja nukuttamiseen. Tavoitteena olisi, että ruanjälkeismaidot saatuaan lapsen kiltisti jäisivät köllimään unilaulun soidessa ilman silittelyjä ja paijailuja, sylissä hytkyttämisiä ja muita kommervenkkejä. Tänään onnistuin melkein, mutta en ihan. Tosin tämä on siis monen viikon totutteluopettelu. Eipä sitä Roomaakaan päivässä saatu pystyyn...

Oma olo on ollut jo jonkin aikaa hieman omituinen. Ei ole hyvä oikein mitenkään päin. Ei mua pahemmin mikään erityinen paina. Ahdistaa silti. Katselin Leon synttärinä Leon ihan vauvakuvia ja melkein purskahdin itkuun. Liikutus? Ehkä. Mutta näitä tulee ja menee. Kaipa se jossain vaiheessa alkaa helpottamaan.

Ympärillä on kuhissut vauvoja ja vauvauutisia ja niin myös meilläkin ollaan keskusteltu toisesta tapauksesta. Klla ei ole kiire, eikä toisaalta minullakaan. Eilen olin tunnin sauvomassa pitkin mettiä ja siinä sitten omia ajatuksia samalla selvitellessäni päätin, että koska en halua enää ikinä sokerirasitustesteihin, on mun pakko saada paino tippumaan sellaiselle tasolle, ettei sinne tarvi mennä. Eli: täällä ei aleta odottamaan yhtään lasta ennen kuin Laurelin on painonsa saanut tippumaan. Tähän kohtaan en sano mitä tällä hetkellä on, mikä on tavoite enkä myöskään sitä, paljonko pitäisi tiputtaa. Vastaus näihin kysymyksiin on: Tarpeeksi! Lenkin lisäksi olen ajatellut kerran viikkoon uintia/kuntosalia (sitten kuin talous saadaan taas parvekelasilaskujen jälkeen balanssiin) ja hieman seurata tuon painonvartioiden pistelaskuja. Mutta tästä ei saa nyt tehdä mitään numeroa, koska sitten pettää homma kokonaan, ei onnistu.

***

Huh, olipas helpotus. Ei se kirjoittaminen ollutkaan niin vaikeeta kuin luulin. Kaipa tämä tästä pikku hiljaa. Uusitaan tuo julkisivu niin saadaan vähän piristystä tänne :)