päivät kuluu tavallisen arkirytmin mukaan:

Aamulla heräillään, syödään puuro ja sitten kahdeksan aikaan tulee hoitotyttö. Viimeistään yhdeksältä mennään ulos ja vähän ennen ehtätoista tullaan sisälle syömään. Ruuan jälkeen vaihdetaan vaipat ja otetaan maitopullot messiin ja mennään päiväunille. Unien jälkeen syödään välipala, jonka jälkeen mennään mahdollisuuksien mukaan taas ulos. Viideltä tullaankin sitten jo hoitotyttöstä hakemaan.

Näin meni maanantai, tiistai ja tämä päiväkin on tähän asti mennyt ihan samalla kaavalla.

Tänään vain taas romahti.

Maanantain jaksoin. Tiistaina tuntuikin jo paremmalta. Ehkä tästä oikeasti selvitään.

Mutta tänään. Paha olo. Heikottaa. Ja itkettää.

Odottavan aika on pitkä, mutta miksei se voisi olla vähän lyhyempi. Minulle soitetaan 18.9 seuraavista tuloksista. Sinne on vielä 13 päivää aikaa. Sitä ennen on vielä paljon pitkiä päiviä, odotusta ja itkua. Sekaan mahtuu hyviäkin hetkiä, mutta koko ajan takaraivossa jyskyttää: Mikä mua vaivaa? Milloin mut leikataan? Kauanko vielä?

Olen koko ikäni ollut se pirteä ja voimakas Laurelin, joka jaksaa ja kykenee. Aina on ollut vastuuta kannettavana ja aina on Laurelin sen kantanut. Mutta nyt, kun oikeesti ei jaksa enää. silti: Kyllä sä jaksat. Sä oot niin vahva ihminen, et ei se sulta ole edes mikään juttu. Sun on jaksettava Leon takia.

Niinhän se on jaksettava mun on. En mä voi nyt romahtaa. Nyt kun hoidan kahta niin ihastuttavaa pientä lasta.