Olimme eilen sunnuntaina Seurasaaressa kävelyllä ja K jossain vaiheessa sitten totesi, että alkaa jo ymmärtämään vanhoja ihmisiä. (häh?) Aika tuntuu menevän kuin siivillä. Juuri äskenhän me vasta tapasimme. Voi, kun sitä oppisi elämään tätä ainutkertaista elämää niin, että osaisi nauttia jokaisesta päivästä ilman turhia riitoja ja kränöjä. Niinpä... Mutta nyt asiaan! Mitä tapahtuikaan tasan kaksi vuotta sitten 31.7.2004!?

Meidät siis vihittiin Rymättylän kauniissa ja idyllisessä  keskiaikaisessa Pyhän Jaakobin kivikirkossa kauniina heinäkuisena lauantaina. Aurinko paistoi silloin, kun sen piti paistaa. K oli maailman komein saketissaan ja Laurelilla oli kauniit kengät, kampaukset ja mekot! Vihkitilaisuus oli herkkä. Hanna Kristiinaa lainaten: "Hanat aukesi, kun astuitte sisään, eikä niitä ollut helppo sulkea." Korjaa, jos lainasin väärin...  Pappina oli mua jo nuorena teininä opastanut Enska, joka puheessaan sanoi, ettei rakkautta ja onnea tule säilöä Atamoniin, vaan sitä tulee pitää jatkuvasti käytössä!

Juhlat jatkui Rymättylän VPK-talolla, jossa railakkaasti sitten juhlittiinkin yö kahteen asti, kunnes bussi kävi hakemassa viimeiset vieraat pois :) Me olimme tosin Kn kanssa vaihtaneet maisemaa vähän ennen yhtä ja vetäytyneet omaan rauhaan Naantalin kylpylään.

Aamulla en vain kyennyt pidättelemään kyyneliä, jotka vain tulvahtivat valokuva-albumia selatessani. Meille se päivä oli jotain sanoin kuvaamatonta. Oltiin jopa ällöttävän onnellisia, rakastettiin (jota teemme tosin vielä nytkin paljon) ja nautittiin toisistamme ja rakkaittemme seurasta! Voin sanoa olleeni maailman onnellisin!